Julkaistu: Aamuposti 27.1.2017

Tänään 27.1. vietetään kansainvälistä holokaustissa menehtyneiden muistopäivää. Se on osa vuonna 2005 hyväksyttyä YK:n yleiskokouksen julistusta, jonka myötä YK:n sivistysohjelma pyrkii muistuttamaan maailmanlaajuisesti holokaustin synkistä oppitunneista, jotta kansanmurhista voitaisiin välttyä tulevaisuudessa. Tämän päivän uutisia seuratessa tuntuu kuitenkin valitettavasti siltä, että tuo oppitunti on jäänyt osalta maailmaa joko täysin käymättä tai sitä ei haluta muistaa. Kärsimys ja vaino eri ihmisryhmiä kohtaan kun vain jatkuu edelleen eri puolilla maailmaa. Se on lamaannuttavaa – emmekö me ihmiset todellakaan ikinä opi?

Sain viime vuonna mahdollisuuden käydä vainojen museossa, Yad Vashemissa, Jerusalemissa. Museossa huone toisensa perään vyörytti pysäyttämättömästi eteen niiden tuhoisien tapahtumien kulun, joiden aikana juutalaisia tuhottiin järjestelmällisesti miljoonittain keskellä Eurooppaa. Holokaustista selvinneet kertoivat videoilla sydäntä raastavista, inhimillisen sietokyvyn ylittävistä kokemuksistaan. Osa kertoi myös kauheuksien keskellä tapahtuneista, lähes ihmeiltä tuntuvista tapahtumista ja pelastumisista. Satunnaisesti toivo pilkehti, joskin heikosti. Vaikka museossa käynti ei lukeudu iloisimpiin kokemuksiini, olen kiitollinen tuosta vierailusta. Se jätti paljon ajateltavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Päällimmäisenä mieleeni nousi kuitenkin kiitollisuus. Olemme Suomessa etuoikeutettuja saatuamme elää jo vuosikymmeniä rauhan aikaa ilman pelkoa sodasta ja tuhosta rakentaen yhteiskuntaa, jossa jokaisen ihmisarvo tunnustetaan.

Sain museovierailuni päätteeksi lahjaksi museon muistokorun, jossa piikkilankavarresta versoaa uusi elämä pienten lehtien muodossa. Korun saatesanoina paketissa luki ”Muistaen menneen, muokaten tulevaisuutta”. Tämä voisi olla aivan hyvin myös satavuotiaan Suomen motto.