Miltä kuulostaisi, jos nykyinen aselupakäytäntö olisikin nykyistä joustavampi, edistäisi kaluston kierrätystä tehokkaammin, olisi harrastajalle helpompi ja halvempi, mutta samalla se olisi nykyistä turvallisempi, vähentäisi byrokratiaa ja toisi samalla säästöjä sekä vapauttaisi poliisin vähentyneitä resursseja muuhun toimintaan? Miten muka?

Nykyisellään ensimmäisen aseluvan saanti edellyttää seuraavia asioita: harrastuneisuuden osoittaminen metsästys- tai ampumaseuran jäsenenä kahden vuoden ajan, lupahakemuksen sekä perustelukaavakkeen täyttö verkossa, sähköinen ajanvaraus hakemuksen jättämiselle poliisilaitokselle, hakemuksen vienti saatuna aikana poliisilaitokselle, jolloin toimitetaan harrastetodistus, tehdään psykologinen testi, toimitetaan pyydettäessä lääkärinlausunto ja henkilö haastatellaan. Sitten odotellaan ostolupapäätöstä mikä toimitetaan postitse. Mikäli päätös on myönteinen, päätöslomakkeen mukana lähetetään ostolupa, joka on voimassa 6kk. Aseen oston jälkeen tulee jälleen varata sähköisesti aika poliisilaitokselle aseen näyttöä varten. Jos näytössä ase todetaan luvan mukaiseksi, lähetetään jälleen postitse aseen hallussapitolupa ja palautetaan ostoluvan kopio. Jokainen aselupa maksaa tällä hetkellä noin 80€/ase. Aseharrastajille nykykäytäntö on tuskallisen hidas ja kallis sekä viranomaiselle työllistävä. Nykyinen kuvatunlainen prosessi kestää poliisilaitoksesta riippuen 2-6 kuukautta ja on sekä harrastajalle että viranomaiselle raskas ja turhankin monimutkainen. On ehdottoman hyvä ja tärkeää , että jokainen ensimmäistä aselupaa hakeva joutuu käymään tarkan syynin läpi, mutta onko enää perusteltua käyttää yhtä tiukkaa seulaa jo aseluvan saaneeseen henkilöön?

Miten sitten muualla Euroopassa aselupa-asiaa hoidetaan? Muun muassa Saksassa, Itävallassa ja Belgiassa on käytössä asepassi, jonka periaate on se, että aselupaa hakeva henkilö saa maakohtaiset lupakriteerit täytettyään kuvallisen asepassin, johon on määritelty henkilön harrastestatus. Näitä voivat olla esimerkiksi metsästäjä, urheiluampuja tai keräilijä. Status taas määrittää 5-6 asetyyppiä mitä passilla saa hankkia. Keräilijällä toki toisenlaiset ostomääreet ja omaa statustaan voi korottaa harrastuneisuuden myötä mikä mahdollistaa useammankin aseen omistamisen. Ostotilanteessa myyjä voi helposti todentaa henkilön kelpoisuuden ostaa asetta, sekä sen millaisia aseita henkilö voi ostaa. Asepassi mahdollistaa myös oman kaluston joustavamman kierrättämisen ja Suomessa toteutuessaan lisäisi myös alan liikevaihtoa ja työllisyyttä.

Suomen nykyisen aselupakäytännön heikkoudet ovat sen hitaus, byrokraattisuus, kalleus sekä riski hallussapitolupien katoamiseen postissa sekä mahdollisuus ostolupien väärentämiseen. Edellä mainittuja on tapahtunut minkä lisäksi hallussapitolupia on myös lähetetty vääriin osoitteisiin. Asepassijärjestelmän toteutumista helpottaa osaltaan se, että viranomaisilla on jo nyt käytössään sähköinen aseluparekisteri eli tällaista ei tarvitsisi Suomeen enää perustaa. Lisäksi seurat ja yhdistykset vastaavat jo nyt harrastajien kouluttamisesta sekä eri ampumakokeiden järjestämisistä.

Aselain uudistamisten yhteyksissä asepassi-ideaa on tarjottu eri tahojen toimesta lainvalmistajille jo 70-luvulta lähtien, mutta jostain syystä tätä ei olla haluttu toteuttaa Suomessa. Olisiko kuitenkin nyt vihdoin tämän uudistuksen aika? Perusteet uudistukselle ovat selkeästi olemassa. Rakenteellinen uudistus mikä vähentäisi kustannuksia sekä karsisi turhaa byrokratiaa, turvallisuus lisääntyisi ja arviolta lähes puolen miljoonan ampumaharrastajan arki helpottuisi.

Itse olen ehdottomasti asepassin kannalla ja valmis ajamaan uudistusta eteenpäin mikäli tulen valituksi kansanedustajaksi tulevissa vaaleissa.