Vaalien jälkeen suomalaiset siirtynevät seuraavaksi odottamaan miten euroviisuihin lähteävä edustajamme PKN eli Pentti Kurikan nimipäivät pärjää ison yleisön edessä. PKN:n valinnan jälkeen Suomessa ehdittiin kauhistua sitä kuinka takapajuisena maana Suomi näyttäytyykään, kun ilmi kävi se tosiseikka, että Suomi ei ollut vieläkään ratifioinut vuonna 2007 allekirjoittamaansa YK:n vammaisten yleissopimusta. Suomi on viimeisiä EU-maita, jossa sopimusta ei ole vielä saatettu voimaan loppuun asti. Maaliskuussa eduskunta kuitenkin hyväksyi viimeisimpinä päätöksinään kyseisen sopimuksen, mutta sen loppuun vienti ja  yhdenmukaistaminen oman lainsäädäntömme kanssa jäi seuraavalle eduskunnalle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin – voimme sittenkin kohtalaisen hyvällä omalla tunnolla lähteä Itävaltaan.

Mutta mitenkähän asiat ovat Itävallassa? Kuinka hyvällä omalla tunnolla he vastaanottavat suomalaiset kisaajat? Tämän pienen kotimaisen kuohahduksen jälkeen muistin lukeneeni viime lokakuussa artikkelin (RV 2.10.2014) vammaisten tilanteesta Itävallassa tai pikemminkin siitä, ettei sitä ole! Itävallassa on nimittäin yksiselitteinen käytäntö, että kaikki sikiöt, joilla havaitaan jokin vamma, abortoidaan. Toimittaja Ruut Ahonen haastatteli jutussaan suomalaista Honkasen perhettä, jonka poika oli Itävallassa vuonna 2003 syntynyt ainoa Down-lapsi. Sikäläinen mainostelevisio ORF lähetti suomalaisesta perheestä vammaisvuoden merkeissä ohjelman etsittyään viiden vuoden ajan perhettä, jolle olisi syntynyt vammainen lapsi. Perhe oli joutunut raskauden aikana vaihtamaan jopa lääkäriä, koska ensimmäinen hoitava lääkäri kieltäytyi auttamasta, kun raskauden 12 viikolla sikiöllä havaittiin niskapoimuturvotusta. Aborttia tyrkytettiin vielä noin odotusajan puolivälissä. Painostamiseen liittyi myös harhaanjohtavaa tietoa. Annettiin kuva, että kehitysvammaisesta lapsesta tulee hirviö. Onneksi uusi tohtori löytyi, jonka avulla Joosua-poika syntyi.

Verrattuna Itävaltaan, Suomessa laki huomioi vammaiset hyvin. Toimittaja Ahonen kirjoittaa mielestäni osuvasti: ”Länsimainen yhteiskunta korostaa yksilöä, osaamista, koulustusta ja tuottavuutta. Markkinat rummuttavat kauneutta ja vetovoimaa, ja yksilön suosio riippuu lompakon paksuudesta. Miten tämä aravoasteikko sopii vammaisiin ihmisiin? Ei mitenkään. — Länsimaiden nopea etääntyminen kristillisestä arvopohjasta on tehnyt ihmisestä uhanalaisen. Tärkeää ovat suoritus, tulos ja saavutus.”

Yksi syy miksi itse valitsin aikaan omaksi puolueekseni Kristillisdemokraatit kiteytyy juuri tässä arvopohjassa: jokainen ihminen, jokainen elämä on arvokas eikä sitä tule mitata sen pituuden, tehokkuuden tai tuottavuuden mukaan. Yhteiskunnan hyvyys mitataan sillä miten se pitää huolta heikoimmistaan. Kylmien lukujen ja erilaisten uhkakuvienkin keskellä meistä tulee löytää politiikankin teossa kyky nähdä jokaisessa vastaantulijassa lähimmäinen ja ihminen. Pidän ensiarvoisen tärkeänä, että seuraavan vaalikauden alussa YK:n vammaisten sopimuksen ratifiointi saatetaan Suomessa päätökseen ja pidetään jatkossakin huoli vammaisten asioista. Toivon, että PKN saa keskustelun liikkelle siitä kenellä on oikeus elää, myös Itävallassa.

Miltä kuulostaisi, jos nykyinen aselupakäytäntö olisikin nykyistä joustavampi, edistäisi kaluston kierrätystä tehokkaammin, olisi harrastajalle helpompi ja halvempi, mutta samalla se olisi nykyistä turvallisempi, vähentäisi byrokratiaa ja toisi samalla säästöjä sekä vapauttaisi poliisin vähentyneitä resursseja muuhun toimintaan? Miten muka?

Nykyisellään ensimmäisen aseluvan saanti edellyttää seuraavia asioita: harrastuneisuuden osoittaminen metsästys- tai ampumaseuran jäsenenä kahden vuoden ajan, lupahakemuksen sekä perustelukaavakkeen täyttö verkossa, sähköinen ajanvaraus hakemuksen jättämiselle poliisilaitokselle, hakemuksen vienti saatuna aikana poliisilaitokselle, jolloin toimitetaan harrastetodistus, tehdään psykologinen testi, toimitetaan pyydettäessä lääkärinlausunto ja henkilö haastatellaan. Sitten odotellaan ostolupapäätöstä mikä toimitetaan postitse. Mikäli päätös on myönteinen, päätöslomakkeen mukana lähetetään ostolupa, joka on voimassa 6kk. Aseen oston jälkeen tulee jälleen varata sähköisesti aika poliisilaitokselle aseen näyttöä varten. Jos näytössä ase todetaan luvan mukaiseksi, lähetetään jälleen postitse aseen hallussapitolupa ja palautetaan ostoluvan kopio. Jokainen aselupa maksaa tällä hetkellä noin 80€/ase. Aseharrastajille nykykäytäntö on tuskallisen hidas ja kallis sekä viranomaiselle työllistävä. Nykyinen kuvatunlainen prosessi kestää poliisilaitoksesta riippuen 2-6 kuukautta ja on sekä harrastajalle että viranomaiselle raskas ja turhankin monimutkainen. On ehdottoman hyvä ja tärkeää , että jokainen ensimmäistä aselupaa hakeva joutuu käymään tarkan syynin läpi, mutta onko enää perusteltua käyttää yhtä tiukkaa seulaa jo aseluvan saaneeseen henkilöön?

Miten sitten muualla Euroopassa aselupa-asiaa hoidetaan? Muun muassa Saksassa, Itävallassa ja Belgiassa on käytössä asepassi, jonka periaate on se, että aselupaa hakeva henkilö saa maakohtaiset lupakriteerit täytettyään kuvallisen asepassin, johon on määritelty henkilön harrastestatus. Näitä voivat olla esimerkiksi metsästäjä, urheiluampuja tai keräilijä. Status taas määrittää 5-6 asetyyppiä mitä passilla saa hankkia. Keräilijällä toki toisenlaiset ostomääreet ja omaa statustaan voi korottaa harrastuneisuuden myötä mikä mahdollistaa useammankin aseen omistamisen. Ostotilanteessa myyjä voi helposti todentaa henkilön kelpoisuuden ostaa asetta, sekä sen millaisia aseita henkilö voi ostaa. Asepassi mahdollistaa myös oman kaluston joustavamman kierrättämisen ja Suomessa toteutuessaan lisäisi myös alan liikevaihtoa ja työllisyyttä.

Suomen nykyisen aselupakäytännön heikkoudet ovat sen hitaus, byrokraattisuus, kalleus sekä riski hallussapitolupien katoamiseen postissa sekä mahdollisuus ostolupien väärentämiseen. Edellä mainittuja on tapahtunut minkä lisäksi hallussapitolupia on myös lähetetty vääriin osoitteisiin. Asepassijärjestelmän toteutumista helpottaa osaltaan se, että viranomaisilla on jo nyt käytössään sähköinen aseluparekisteri eli tällaista ei tarvitsisi Suomeen enää perustaa. Lisäksi seurat ja yhdistykset vastaavat jo nyt harrastajien kouluttamisesta sekä eri ampumakokeiden järjestämisistä.

Aselain uudistamisten yhteyksissä asepassi-ideaa on tarjottu eri tahojen toimesta lainvalmistajille jo 70-luvulta lähtien, mutta jostain syystä tätä ei olla haluttu toteuttaa Suomessa. Olisiko kuitenkin nyt vihdoin tämän uudistuksen aika? Perusteet uudistukselle ovat selkeästi olemassa. Rakenteellinen uudistus mikä vähentäisi kustannuksia sekä karsisi turhaa byrokratiaa, turvallisuus lisääntyisi ja arviolta lähes puolen miljoonan ampumaharrastajan arki helpottuisi.

Itse olen ehdottomasti asepassin kannalla ja valmis ajamaan uudistusta eteenpäin mikäli tulen valituksi kansanedustajaksi tulevissa vaaleissa.

Julkaistu: Aamuposti 7.2.2015

Koko vaalikauden kestänyt vääntö niin sanotusta perhepaketista sai vihdoin pisteen viime sunnuntaina (1.2.) kun hallituspuolueet totesivat, ettei valmisteltua esitystä kotihoidon tuen kiintiöittämisestä sekä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta anneta eduskunnalle.
Kotihoidontuen kiintiöittämisellä haettiin muun muassa helpotusta julkisen talouden kestävyysvajeeseen sekä toivottiin että naisten asemaa työelämässä vahvistettaisiin.

Kotihoidontuki pysyy, siis ainakin toistaiseksi, nykyisenkaltaisena ja perheiden valinnanvapaus päättää itse lastensa hoidosta säilyy. Kristillisdemokraatit vastustivat alusta alkaen kotihoidontuen kiintiöittämiseen kaavailtua mallia ”elämälle vieraana”, koska siinä puututtiin perheiden valinnanvapauteen päättää itse lastensa hoidosta. Malli olisi myös kieltänyt isovanhempien suorittaman hoitotyön. Lisäksi viimeiset laskelmat osoittivat, ettei ratkaisu olisi vähentänyt kuluja vaan päinvastoin lisännyt valtion menoja noin 80 miljoonalla eurolla. Kotihoidon kiintiöittäminen olisi myös lisännyt turhaa sääntelyä ja paisuttanut julkista taloutta entisestään tuomalla työpaikkoja lähinnä päiväkoteihin. Kotihoidontukipäätökseen kytketty subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus ministeri Kiurun (SDP) esittämällä tavalla olisi puolestaan lisännyt byrokratiaa tuottamatta hyötyä.

Vaikka sosiaalidemokraattinen ryhmä kääntyikin asian käsittelyn loppuvaiheessa kristillisdemokraattien kannalle vastustamaan perhepaketin esityksiä, tuntuu mielen muutos vaihtuvine selityksineen lähinnä vaalitempulta sillä melkein samaan hengen vetoon puheenjohtaja Rinne totesi (IL 2.2.), että kotihoidon tuen jakamiseen vanhempien kesken voidaan palata paremmassa taloustilanteessa. SDP:n kanta asiasta siis voi hyvinkin olla heti vaalien jälkeen taas toinen. Tämä kannattaa perhettä suunnittelevan äänestäjän muistaa.

On myös hyvä muistaa, että ne naiset, jotka haluavat äitiyden lisäksi panostaa myös uraansa voivat jo nykyisellään palata työelämään niin aikaisin kuin itse haluavat. Nykykäytäntö ei siis itsessään sulje naisia kotiin vaan vanhemmat valitsevat. Perheen ja työn yhteensovittamisessa on kuitenkin vielä haasteita mikäli enemmän naisia halutaan palaavan työelämään aikaisemmin hoitovapailta. Tällöin osa-aikatyö tulisi mahdollistaa oikeasti sekä päivähoitomaksuihin saada enemmän joustoa ja vaihtoehtoja. Työnantajien näkökulmasta vanhemmuuden kustannukset kasautuvat yhä naisvaltaisille aloille ja tähän ongelmaan tulisi löytää luovia ratkaisuja miten näitä kustannuksia voitaisiin jakaa tasaisemmin. Kristillisdemokraatit ovat sitkeällä työllä hallituksessa osoittaneet olevansa aidosti perheiden asialla – sinä äänestäjänä päätät annatko tämän hyvän työn jatkua.